Eilen Kantoluoto kävi kouluttamassa meidän reeniporukkaa Evijärvellä. Harmikseni Pinnalla juuri juoksut, eikä se oikein ole toimintakykyinen pöksyt jalassa, joten tyydyin vain kuunteluoppilaan rooliin. Ehdottomasti yritän joskus päästä koirapaikalle Pinnan kanssa!
Olen käynyt kuuntelemassa Kantoluotoa aiemminkin ja viimeksi taisin todeta hänen neuvojensa olevan avain meidän ongelmiin Pokan kanssa ja toivoin, että Pokkakin pääsisi joskus koirapaikalle. No, tämän jälkeen Pokan selkä on alkanut oireilemaan ja olen heittänyt kirveen kaivoon tuon kanssa tavoitteellisesta harrastamisesta useampaan otteeseen. Eilinenkään luento ei pettänyt, vaan entistä enemmän rupesin ajattelemaan o m a a toimintaa koirieni kanssa.
Hoidanko sittenkään sitä omaa osuuttani reenatessa tai muutenkaan ylipäätään?
Mietin koko pitkän matkan Pokan pentuaikoihin ja totesin, etten ole luottanut siihen, niin kuin olisi pitänyt. En ole antanut sille mahdollisuutta hoitaa omaa tonttia, huolehtia siitä, että se tulisi hoidetuksi. Olen tarjoillut kaiken liian valmiiksi, mutta samalla vaatinut liikoja, jopa sellaisistakin asioista, joita sille ei ole opetettu. Harmittaa ihan hirveästi, etten ole osannut, enkä varmasti osaa vieläkään, viedä sitä eteenpäin niin, että sen vahvuudet pääsisivät oikeuksiinsa. Minun käsiini tuon koiran moottorihan on ihan riittävä, mutta mikä niissä omissa ajatuksissa oikein on solmussa, kun ajautuu tähän pisteeseen? Ei ole tyytyväinen mihinkään, pitäisi olla parempi, tehdä enemmän sitä ja tätä.. Paineistaa koiraa. Kiertää kehää. Ja soppa on valmis. Ohjaaja möhlii oman osuutensa niin hyvin, eikä anna koiralle tilaa hoitaa omaansa, koira alkaa huomaamaan, että pitää paikata ohjaajan paikkaa, kun tämä ei pysty sitä hoitamaan. Ohjaajaa alkaa ärsyttää koiran käytös ja mistä se koiran käytös, mikä niin kovin ohjaajaa ärsyttää johtuu. No, ohjaajasta.
 |
| Voitto ! |
Oma mieli on tällä hetkellä niin solmussa, että sen avaamista ei ole vielä edes aloitettu. Olen jäänyt kiinni epäonnistumisiin, huonommuuden tunteeseen ja olen ottanut liikaa neuvoja ihmisiltä, joiden mielestä koirani on paska. Ja aivan syyttä - tiedän, mutta helpompi sanottu kuin tehty. Kynnys lähteä Pokan kanssa treenaamaan/kentillä on ihan älyttömän korkea. Olen katsonut reilummaksi Pokalle jättää menemättä sellaisiin tilanteisiin, joissa en pysty hoitamaan omaa tonttiani, ollaan kierretty ongelmaa. Olen tehnyt ongelman sinne, missä sitä ei ole ja nyt niitä ongelmia on vaikka missä. Eniten omassa päässäni.
Kun sen solmun vain saisi auki. Antaisi koiralle mahdollisuuden yrittää oman terveytensä ehdoilla. Tiedän, ettei ne tulokset tee kumpaakaan meistä onnellisemmaksi, mutta tämän hetkinen tilanne on kaihertanut mieltäni viimeiset vuodet ja aika ajoin se palaa kaivelemaan mieleni sopukoita. Ennen minä olin Pokalle se keskipiste, nykyisin se on mieheni. Haluaisin pystyä korjaamaan aiheutettua vahinkoa ja olemaan edes hieman lähempänä parempaa suhdetta ja toimivaa yhteistyötä kuin se on nyt.
Mietin, kuinka tämä mieleni solmu vaikuttaa myös suhteen luomiseen Pinnan kanssa ja vaikuttaahan se. Tietoisesti jätin Pinnan kasvamaan talveksi, koska on niin hitaasti kehittyvä - meillä ei ole kiire. Mutta hoenko tätä vielä silloinkin, kun koira on viisi? Pinna on osoittanut kypsymisen merkkejä nyt vuoden vaihteessa ja tänään päätin antaa sille mahdollisuuden hoitaa oma tonttinsa. Treeni ei ollut täydellinen - eikä pitänytkään, sillä lähdimme kentälle oppimaan yhdessä. Täytyy sanoa, että ensimmäisiksi häiriötreeneiksi tottiksessa hoidimme molemmat osuutemme hyvin arvosanoin. Aluksi oli Pinnan vaikea ymmärtää, ettei kaverin kanssa olla tultu leikkimään, mutta hetken päästä Pinna hoksaski, että ohjaajan kanssa on paljon mukavempaa. Ohjaajaa tätyy kehua kyllä oman tonttinsa täyttämisestä ja malttinsa säilyttämisestä! Loppuun otettiin vielä suoria hakupistoja ja vaikka hommaa riittää, niin voin ainakin todeta tauon tehneen hyvää Pinnan pääkopalle kuin ohjaajan ajatuksillekkin, mutta nyt me ollaan valmiita. Valmiita kouluttamaan ja yrittämään. Jos ja kun kaadutaan, niin noustaan ylös - yhdessä.
Ehkei siis Pokan kanssa tavoitella taivaalta kuuta, mutta mä voisin uskaltaa. Antaa sille mahdollisuuden olla hyvä ja olla siihen tyytyväinen. Ei väliä, osallistutaanko mätsäreihin, vienkö sen luonnetestiin vai vieraillaanko Kodin terrassa, kunhan ylitetään itsemme ja saadaan mahdollisuus onnistua. Kaikkea en onneksi ole onnistunut pilaamaan Pokan kanssa. Sillä on edelleen intoa touhuilla mun kanssa. Sillä on hyviä ominaisuuksia ja se on antanut paljon anteeksi ohjaajan kokemattomuudelle. Onhan se sentään mun ensimmäinen kunnon harrastuskoira. Sen piti olla projektin roolissa, lähteä multa eteen päin, mutta jäikin mun kokemattomiin käsiin toimittamaan ensimmäisen harrastuskoiran virkaa, ehkä jopa sitä vaikeinta roolia täyttämään. Omalta osaltaan Pokka on täyttänyt mun kaikki odotukset ja joskus mun tavoite oli vain päästä koiran kanssa kisaamaan ja niin pääsinkin! Olen niin kiitollinen Pokalle kaikesta, mitä se on mun elämään tuonut ja mitä se on mulle opettanut. Mä olen saanut Pokan kautta mun yhden parhaimmista ystävistä <3 Nyt on aika kirjoittaa tarinalle sen arvoinen loppu ja nauttia niistä hyvistä jutuista. Tuu jo Pokka kotiin, mulla on niin ikävä sua. <3
(Ens viikolla! <3)
 |
| Pokka otti silloisen nuoren projektinkin vastaan hyvin! |
 |
| Mun paras ystävä <3 |
Eilen Kantoluoto kävi kouluttamassa meidän reeniporukkaa Evijärvellä. Harmikseni Pinnalla juuri juoksut, eikä se oikein ole toimintakykyinen pöksyt jalassa, joten tyydyin vain kuunteluoppilaan rooliin. Ehdottomasti yritän joskus päästä koirapaikalle Pinnan kanssa!
Mietin koko pitkän matkan Pokan pentuaikoihin ja totesin, etten ole luottanut siihen, niin kuin olisi pitänyt. En ole antanut sille mahdollisuutta hoitaa omaa tonttia, huolehtia siitä, että se tulisi hoidetuksi. Olen tarjoillut kaiken liian valmiiksi, mutta samalla vaatinut liikoja, jopa sellaisistakin asioista, joita sille ei ole opetettu. Harmittaa ihan hirveästi, etten ole osannut, enkä varmasti osaa vieläkään, viedä sitä eteenpäin niin, että sen vahvuudet pääsisivät oikeuksiinsa. Minun käsiini tuon koiran moottorihan on ihan riittävä, mutta mikä niissä omissa ajatuksissa oikein on solmussa, kun ajautuu tähän pisteeseen? Ei ole tyytyväinen mihinkään, pitäisi olla parempi, tehdä enemmän sitä ja tätä.. Paineistaa koiraa. Kiertää kehää. Ja soppa on valmis. Ohjaaja möhlii oman osuutensa niin hyvin, eikä anna koiralle tilaa hoitaa omaansa, koira alkaa huomaamaan, että pitää paikata ohjaajan paikkaa, kun tämä ei pysty sitä hoitamaan. Ohjaajaa alkaa ärsyttää koiran käytös ja mistä se koiran käytös, mikä niin kovin ohjaajaa ärsyttää johtuu. No, ohjaajasta.
Mietin, kuinka tämä mieleni solmu vaikuttaa myös suhteen luomiseen Pinnan kanssa ja vaikuttaahan se. Tietoisesti jätin Pinnan kasvamaan talveksi, koska on niin hitaasti kehittyvä - meillä ei ole kiire. Mutta hoenko tätä vielä silloinkin, kun koira on viisi? Pinna on osoittanut kypsymisen merkkejä nyt vuoden vaihteessa ja tänään päätin antaa sille mahdollisuuden hoitaa oma tonttinsa. Treeni ei ollut täydellinen - eikä pitänytkään, sillä lähdimme kentälle oppimaan yhdessä. Täytyy sanoa, että ensimmäisiksi häiriötreeneiksi tottiksessa hoidimme molemmat osuutemme hyvin arvosanoin. Aluksi oli Pinnan vaikea ymmärtää, ettei kaverin kanssa olla tultu leikkimään, mutta hetken päästä Pinna hoksaski, että ohjaajan kanssa on paljon mukavempaa. Ohjaajaa tätyy kehua kyllä oman tonttinsa täyttämisestä ja malttinsa säilyttämisestä! Loppuun otettiin vielä suoria hakupistoja ja vaikka hommaa riittää, niin voin ainakin todeta tauon tehneen hyvää Pinnan pääkopalle kuin ohjaajan ajatuksillekkin, mutta nyt me ollaan valmiita. Valmiita kouluttamaan ja yrittämään. Jos ja kun kaadutaan, niin noustaan ylös - yhdessä.
Ehkei siis Pokan kanssa tavoitella taivaalta kuuta, mutta mä voisin uskaltaa. Antaa sille mahdollisuuden olla hyvä ja olla siihen tyytyväinen. Ei väliä, osallistutaanko mätsäreihin, vienkö sen luonnetestiin vai vieraillaanko Kodin terrassa, kunhan ylitetään itsemme ja saadaan mahdollisuus onnistua. Kaikkea en onneksi ole onnistunut pilaamaan Pokan kanssa. Sillä on edelleen intoa touhuilla mun kanssa. Sillä on hyviä ominaisuuksia ja se on antanut paljon anteeksi ohjaajan kokemattomuudelle. Onhan se sentään mun ensimmäinen kunnon harrastuskoira. Sen piti olla projektin roolissa, lähteä multa eteen päin, mutta jäikin mun kokemattomiin käsiin toimittamaan ensimmäisen harrastuskoiran virkaa, ehkä jopa sitä vaikeinta roolia täyttämään. Omalta osaltaan Pokka on täyttänyt mun kaikki odotukset ja joskus mun tavoite oli vain päästä koiran kanssa kisaamaan ja niin pääsinkin! Olen niin kiitollinen Pokalle kaikesta, mitä se on mun elämään tuonut ja mitä se on mulle opettanut. Mä olen saanut Pokan kautta mun yhden parhaimmista ystävistä <3 Nyt on aika kirjoittaa tarinalle sen arvoinen loppu ja nauttia niistä hyvistä jutuista. Tuu jo Pokka kotiin, mulla on niin ikävä sua. <3 (Ens viikolla! <3)
