11 kuukautta mininoissia

Kuva: Henna K

Opiskeluaikana tein työharjoittelun Kutinan kennelissä W-pentuja hoidellen. Silloin jo jätin pentuvarauksen narttuun. Vuodet vieri, eikä koskaan ollut oikea aika ottaa omaa pentua, sillä silloin messissä oli vielä myös Nuka. Nukan siirryttyä pilven reunalle tähyilemään, ajatus uudesta koirasta alkoi elämään.

Pentuja ei ollut silloin tietenkään tulossa, joten päätin ottaa vielä projektin. Projektit oli mulle oiva sauma oppia lisää ja vältellä mahdollisimman paljon sitä yhden koiran taloutta. Liian hiljaista. Hui. Viimeisimpänä poliisikokelaana talossa asusteli hurmaava Karhu, jolla tätä nykyä menee hyvin uuden ohjaajansa kanssa. Sen kanssa oli niin mukava touhuilla ja se tuntui oppivan älyttömän nopeasti. Se oli kiltti ja hurmaava otus. Joskin, ehkä turhan sosiaalinen vieraita ihmisiä kohtaan omaan makuuni. Karhun myötä viimeinenkin epäilys "pärjäänkö malinoissin kanssa" oli unohdettu ja oma malinoissi saisi astella taloon.

Kävin katsomassa Pinnan emää jo ennen astutusta ja tykästyin koiraan kovasti. On olemassa asioita, joita ei vaan pysty selittämään. Jokin tuntuu vain niin oikealta heti ekalla kerralla. Siihen omaan intuiitioon on hyvä luottaa ja uskoa. Siitä alkoi piinaava odotus juoksuista, astutuksesta, tiineydestä ja siitä, kuinka monta pentua oikein tulisi, vai tulisiko ollenkaan!

Aika kului ja Iita viimeisillään. Herään yöllä siihen, kun Pokka pyytää ulos. Mielessäni alkaa pyöriä sata ja yksi asiaa päässä ja päätän jäädä keskellä yötä haukkaamaan yöpalaa ja tsekkaamaan facebookin. Ensimmäisenä silmiini lävähtää kasvattajan laittama kuva, että Iita synnyttää! Tunne oli aivan käsittämätön ja mietin, että tässä nyt on oikeesti sitä jotain... :)

Pentueeseen syntyi neljä narttua, joista yksi jäisi kasvattajalle. Pitkän pohdinnan ja tuskailun jälkeen päätös kohdistui pinkkipantaiseen tyttöön. Pentue oli hyvin tasainen ja päätös vaikea. Aiemminhan mulle kaikki koirat oli tullu jonkun toisen valitsemina ja nyt sain olla itse päätöksessä mukana, niin olihan se yhtä tuskaa! :D

Pinna saapui jouluksi kotiin ja ensimmäiset pari viikkoa meillä meni tutustuessa toisiin ja ympäristöön. Pinna oli rauhallinen ja hieman unessa olevan oloinen pentu, jolla oli hyvä ruokahalu ja se oli kauheen mielyttävän oloinen tyttö.

Ja nyt tuo pieni malinoissi on jo 11 kuukautta! <3 Aika on mennyt niin joutuin. Pinna on osoittanut olevansa mukava ja iloinen. Semmonen tyyppi, joka petraa koko ajan ku sika juoksuaan. Mulla tulee hirveesti Mäihä mieleen tästä tyypistä. Mäihäkin oli pikkupentuna rauhallinen ja sillä kesti aikansa ennen kuin syttyi esim. lampaille, mutta iän myötä siitä kehkeytyi oikein kelpo paimen!! Ikä tekee Pinnalle hyvää. Se kasvaa koko ajan kokemusten ja ajan myötä entistä varmemmaksi ja täpäkämmäksi tytöksi. Se tykkää lapsista, hyväksyy vieraat ihmiset, tuntus olevan (ainakin vielä ! ) hyvin ohjattavissa, osaa rauhoittua, tykkää tulla kainaloon rapsuteltavaksi, syö hyvin ja käyttää luontasesti hyvin nenää. Terävyyttä tytöltä löytyy, minkä seurauksena meillä pöhistään vieraita ihmisiä, mutta haun harrastaminen on tehnyt ihmisistä kivempia ja pöhinää esiintyy vähemmän.

Pinnan tultua taloon ja automaatti malinoissin Karhun jälkeen ihan eri tyyppisen koiran ohjaaminen on vaatinut eniten ohjaajalta itseltään. Tuntu, ettei Karhua tarvinnut opettaa mitenkään, kun se osasi kaiken pienellä avustuksella. Pinnalle on taas pitänyt kaikki näyttää ja kertoa mitä ja miten haluan, että se tekee. Oon yrittäny viedä meitä moneen tilanteeseen, sellaisiinkin jotka eivät ole ohjaajalle niin omalla mukavuusalueella ja tämä on todellakin tehnyt meille hyvää!

Tämä yhteinen tie ei välttämättä ole helpoin, mutta se toden teolla opettaa meitä molempia ja musta tuntuu, että ollaan aika hyvällä mallilla tuon yhteen kasvamisen saralla. :) Mä tykkään koirasta ja koira tykkää musta. Kun oikeasti joutuu miettimään, miten tän tyyppistä koiraa viiään eteenpäin ja joutuu hakemaan paljon apua muilta, niin uskon, että sitten ku me saadaan tää paketti jotenkin toimimaan, niin se tuntuu hyvältä. Tää matkakin tuntuu jo hyvältä, kiehtovan erilaiselta, mutta samalla niin luonnolliselta.

Mulla on välillä niin epätodellinen olo, että mä oon saanu semmosen koiran, mitä mä halusinki ja mä saan pitää sen ihtellä! <3 Pinna on niin hauska.. Se tunkee mamman syliin ja kokonsakin vuoksi se on oikein soppeli taskuraketti mulle. Mun on kauheen vaikee kertoo millanen Pinna on, se täytyy nähdä. Meidät täytyy nähdä yhdessä. Mä haluaisin uskoa, että tässä kirjotetaan nyt vuosisadan ystävyystarinaa, sillä mulla on niin hyvä olla tuon koiran kanssa ja se tuntuu kaikin puolin niin oikialta mulle. Se on vielä noin junnu ja se on opettanu mulle jo näin paljon. Kylläpä mä oonkin onnekas.

 Kiitos kuuluu kasvattajalle, joka luotti mun käsiin tän maailman parhaan Pinnan. <3